Tähdet ja avaruus -lehti 6/2008 (tuttavallisesti T+A) julkaisi kuvitetun juttuni Kiinan pimennyksestä. Kansikuva on Henrin ottama, sisäsivuilla 4 sivun juttu. Kiva kuvapari!

Briefly in English. The most popular astronomical magazine in Scandinavia Tähdet ja Avaruus 6/2008 (in English: Stars and Space) published my eclipse story. Henri's photo is in the cover!

Kiina oli...

- Ystävällisempi kuin arvelin. Dunhuangissa, Jiayuguanissa ja Lanzhoussa en tavannut ikäviä ihmisiä. Ihmiset auttoivat, heillä oli aikaa. Kielimuuri oli olemassa, mutta se ylitettiin useasti, koska se haluttiin ylittää ja oli siten palkitsevaa. Vain Pekingissä oli tylyä. Hmm. Ovatko valtioiden pääkaupungit yleisesti tylympiä kuin muut? Kiinassa lukemassani kirjassa Tutkimusmatkoilla arabien parissa G.A. Wallin kertoo, että suurimmat hankaluudet hänellä oli (1840-luvulla) muslimien pyhissä kaupungeissa Mekka, Medina ja Jerusalem. Onko tässä sääntö? Jos haluat kohdata ystävällisiä ihmisiä, vältä keskeisiä (hallinto)kaupunkeja?

- Ongelmattomampi ja turvallisempi kuin arvelin, sillä toki olen lukenut Kiinan heikosta ihmisoikeustilanteesta, maailmanennätysteloitusluvuista, puutteellisesta sananvapaudesta, paikallishallinnon korruptoituneisuudesta, Pekingissä olympialaisten takia puretuista lähiöistä, joista ihmiset on karkotettu vailla kohtuullista korvausta, kotiarestiin laitetuista, pidätetyistä ja kidutetuista toimittajista ja lakimiehistä, jotka ovat puolustaneet tavallisia kansalaisia, toisinajattelijoiden, Falun Gongin jumppaajien ja vähemmistökansojen kuten tiibetiläisten vainoista, saasteista ja ympäristöongelmista kuten Jangtsejoen sukupuuttoon kuolleesta jokidelfiinistä, luvattomasti perustetuista tehtaista, joiden päästöt ovat pilanneet viljelijöiden maat ja vedet, keinokastelun takia lisääntyneestä kuivuudesta, joka aiheuttaa vesipulaa jokien alajuoksuilla ja levittää tuulen mukana raskasmetalleja sisältävää pölyä, jota ihmiset hengittävät. Mutta eipä turisti näitä asioita näe eikä koe, jos matka on lyhyt. Vertailuksi: Venäjän kaupungeissa olen tuntenut oloni turvattomammaksi (=olen ollut alitajuisesti enemmän varuillani) kuin nyt Kiinassa.

Menenkö uudestaan Kiinaan? Tuskin. Vaikka tämä matka sujui hienosti, Kiina on minulle kuitenkin diktatuuri, jota ihan periaatteesta vältän, ja jonka tilannetta seuraan mieluummin ulkoa päin.

Lopuksi eräs tärkeä seikka... tätä ei saa unohtaa... KIITOS blogin lukijoille ja kommentoijille! Kiitos myös teille, jotka muistivat sähköpostilla. Erityisesti suuri kiitos Henri Tainolle hyvästä matkaseurasta!

Tähän päättyy tämän blogin tarinaosuus (enää vain pieniä lisäyksiä).

  - Hei sitten! Until next blog...

Briefly in English. So what was China like? For my very short experience as a tourist, friendly (except perhaps Beijing) and safe (in Russia I have felt myself less safe). Do I want to go to China again? No. Nevertheless China is a dictatorship, we must not forget that, and it's my choice to stay out. Finally, thanks to all readers as well as to those who commented me or sent email. Until next blog...

Auringonpimennyksestä 1.8.2008 ottamani valokuva, jonka lähetin eilen Nasan ylläpitämän spaceweather.com-webisaitin galleriaan, valittiin tänään satojen kuvien joukosta etusivulle.

Lähemmin:

Huomenna tilalla on jo eri kuva.

Briefly in English. Yesterday I sent my eclipse photo to the gallery maintained by spaceweather.com -- a web site sponsored by Nasa. Among hundreds of eclipse photos, my photo was selected today in the cover page.

Saavuimme junalla Lanzhouhun lauantaina 2.8.2008 ennen aamukahdeksaa. Aikaa olisi 10 tuntia käytettäväksi, sillä jatkolento Pekingiin olisi klo 19 jälkeen.

Emme tienneet tästä kaupungista yhtään mitään paitsi sen, että täällä on 3 miljoonaa asukasta. Tavoitteeksi asetimme, että käydään internet-kahvilassa, syödään, ostetaan kaupungin kartta ja auringonpimennyksestä kertovia lehtiä, jos sellaisia löydettäisiin. Lisäksi jos kartan avulla löytyisi puisto, sinne voisi mennä loikoilemaan.

Kävelimme rautatieasemalta ulos ummikkoina. Internet-kahviloita ei näkynyt. Kun näin nuoren miehen, jolla oli persoonallinen vaatetus ja kampaus, arvelin hänen puhuvan englantia ja ryhdyin juttusille. Puhutko englantia, kysyin, johon hän vastasi että little. Tämä "little" onkin kiinalainen vakiovastaus, joka voi tarkoittaa mitä tahansa siltä väliltä, että puhuu englantia muutaman sanan tai puhuu sujuvasti. Tässä tapauksessa nuori mies puhui hyvin ja pyynnöstäni osoitti meille suunnan, josta etsiä internettiä.

Sitä ei kuitenkaan löytynyt, mutta löytyi isoja hotelleja. Muistin, että hotelleista saa usein karttoja. Kävelin sisään yhteen hotelliin kysymään puhutaanko täällä englantia. Vastaus oli tällä kertaa ei. Niinpä otin kekseliäästi laukustani Dunhuangin kartan, ja sanoin kysyvällä äänellä "Lanzhou map" taputellen samalla karttaa. Tämän hotellin henkilökunta ei ollut mielikuvituksella varustettu. Minulle näet ryhdyttiin selvittämään, että karttani ei ole Lanzhoun kartta vaan Dunhuangin. Minuutin päästä luovutin, sanoin bai bai ja kävelin ulos hotellista. Seuraavassa hotellissa pantomiimini ymmärrettiin, mutta lopputulos oli silti sama, koska siellä ei ollut Lanzhoun karttaa meille myydä.

Tyhjin käsin jatkoimme kadulla tallustelua, kunnes onni potkaisi ja näin lehtikojun. Siitä poimin itselleni muistoksi kaksi eri sanomalehteä, joissa molemmissa oli kuvia auringonpimennyksestä. Myynnissä oli myös kaupungin kartta, joka näin myös ostettiin saaliiksi.

Yhä oli epäselvää miten ajan kuluttaisimme ja mistä internet löytyisi, joten jatkoimme taaperrusta. Kun näin kadun varrella liikkeen, jossa oli monenlaisia turistikuvia jostain rotkosta, arvasin, että tämä liike on jonkinlainen matkatoimisto. Kävelin sisään ja kysyin puhutaanko täällä englantia. Onni potkaisi, sillä yksi mies toden totta puhui englantia sangen mainiosti. Kysyin missä on tämä rotko, jonka kauneutta valokuvat ylistävät. Se on 400 kilometrin päässä, sanoi englantia sangen hyvin puhuva mies. Sanoin, että sinne emme sitten voi mennä, sillä olemme Lanzhoussa vain tämän päivän ja lentokoneemme lähtee klo 19. Mitä siis voisimme tehdä?

Mies oli avuliaisuuden perikuva ja näytti kartalta, jonka olimme ostaneet, Keltaisen joen ja puiston sen toisella puolella, jossa voisimme virvoittaa väsyneitä jäseniämme. Meidän pitäisi ottaa bussi numero yksi ja mennä sillä joen lähelle. Lopun matkaa voisimme kävellä. Koska hän arvasi millaisia ongelmia meille tulee, kun emme tiedä missä jäädä bussista pois, hän otti esille paperin, johon kirjoitti kiinalaisin merkein lauseen "auta meitä, olemme menossa Keltaiselle joelle ja haluamme jäädä bussista pois paikassa x" tai jotain sen tapaista. Kiitin matkakauppiasta ystävällisyydestä ja näin kävelimme tyytyväisinä bussiasemalle, joka sattui sopivasti olemaan 200 metrin päässä.

(Lisättäköön, että matkakauppias kaiken kukkuraksi kertoi meille hyvin tärkeän seikan, että lentokenttä on 75 kilometrin päässä kaupungista. Olisi varattava runsaasti aikaa, jotta ehtisimme sinne hyvissä ajoin.)

Bussikyyti maksoi yhden juanin setelin eli 10 senttiä, joka pudotettiin reiän kautta laatikkoon. Näytimme kuskin apulaiselle kiinankielisen lapun ja hän nyökkäsi, että auttaa meitä jäämään pois oikeassa kohdassa. Se onnistuikin, joskin myös bussin matkustajat huolehtivat siitä, että jäämme oikeassa kohdassa pois.

Juotava oli lopussa, joten menin yhteen kauppaan sitä ostamaan. Kaupassa oli kolme myyjätärtä. Kysyin puhutaanko täällä englantia. Vastaus oli little ja naurua päälle. Kun kysyin missä juomat ovat, niin he vastasivat there ja nauroivat päälle. Otin juoman ja kysyin mitä se maksaa, ja he nostivat neljä sormea pystyyn ja sanoivat four ja nauroivat taas. Kassalla jälleen vaihdettiin muutama sana ja sanottuaan thank you he nauroivat. Somaa. Minusta tuntui, että he olivat koulussa ahkeroineet kielitunnilla kovasti ja nyt tuli tosi paikka. Olin heidän elämänsä ensimmäinen länsimainen ihminen, jonka kanssa he saivat mahdollisuuden puhua englantia. Se kovin nauratti. Minä en nauranut, mutta olin oikein hyvällä tuulella, sillä kohtaaminen, johon olin saanut osallistua länsimaisen miehen roolissa, oli ollut virvoittava.

Kävelimme Keltaiselle joelle eli Huanghelle. Joki oli väriltään enemmän vaalean ruskea kuin keltainen. Ihmisiä kulki sillalla paljon, kun ylitimme sen. Toisella puolella oli puistoalue, joka kohosi jyrkästi 200 metriä joen yläpuolelle huippunaan valkoinen pagoda, buddhalaistyylinen temppelirakennus, josta olisi hienot näkymät. Maksoimme puistoon sisään ja lähdimme tarpomaan kiemurtavaa kivettyä reittiä ylös. Välillä taasen loimme katseemme alas Keltaiselle joelle, alla silhuettina Henri.

Loikoiluhaavettani en lopulta toteuttanut, mutta vihreän teen juonti eräässä kahvilassa antoi mahdollisuuden rantatuolilla lepäilyyn. Alla toinen näkymä alaspäin.

Mäen huipulla oli myös tarjolla hauska vesikuplaharrastus.

Käytännössä se meni näin: Kaksi ihmistä menivät vetoketjun kautta palloon, joka täytettiin paineilmalla ja suljettiin. Pallo tyrkättiin veteen ja loppu on silkkaa hauskuutta.

Mietin mahdollisuutta, että moisia myytäisiin Suomessa. Hmm. Mökkirantaharrastus tuo ei ole. Mietipä tilannetta, jossa tuuli puhaltaisi pallon keskelle järveä. Happi loppuisi. Vetoketju olisi pakko avata sisältäpäin, pallo luhistuisi ja uppoaisi...

Puistossa kului 4 tuntia. Alhaalla löytyi internet ja sitten söimme. Ruokalista oli täysin kiinaksi toisin kuin Dunhuangissa, jossa oli aina tarjolla myös englanninkielinen versio. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun piirsin paperille lainehtivan kulhon ja kanan, niin saimme keitot, joka oli nuudelia ja tosin ei kanaa vaan porsaanlihaa, joka napsittiin tikuilla suuhun ja neste ryypättiin lopuksi reunasta.

Nyt kello oli jo niin paljon, että meno lentokentälle alkoi häämöttää. Henri päätti yrittää rahansäästöä ja bussia. Ensimmäisellä bussilla palasimme rautatieasemalle, mutta osin turhan varhaisen poisjäännin ja kävelyn takia kello oli jo niin paljon, että päätimme lopulta turvautua taksiin. Sellainen pysäytettiin ja näytin kuuden päivän takaista lentolippua, jonka yläreunassa oli Lanzhoun lentokentän nimi kiinaksi. Se tepsi ja lähdettiin matkaan. Harmi kyllä en ollut silloin kuusi päivää sitten merkannut GPS:lle lentokentän sijaintia, joten vaikka seurasin nyt GPS:ltä mihin olemme menossa, en voinut varmaksi tietää onko suunta oikea.

Kävi kuten pelättiin. Taksi ajoi syrjäkadulle ja viittoi, että täällä nyt ollaan. Hemmetti. Mutta pian ilmeni, että sepä oli vain taksimiehen pantomiimikyvyn puutetta, sillä syrjäkadulla oli kaasuasema, jolla taksimies tankkasi lisää maakaasua autoonsa. (Meillä tosin kesti vielä tovin ennen kuin todella varmistuimme asiasta. Olimme varmasti kiinalaisin silmin hullunkurisia, kun vaadimme tavaroitamme ulos takaluukusta ja uhkailimme toiseen taksiin vaihtamisella.) Niin pian jatkettiin ja vielä 10 minuuttia kului, kun näin tien varressa kyltin, jossa ilmoitettiin kiinalaisin merkein lentokentän merkit, ja voitiin huokaista helpotuksesta, että suunta on nyt oikea.

Lentokentällä ilmeni, että lento on myöhässä ja sitä se oli lopulta viisi tuntia. Hyvä kai kuitenkin, etteivät lennä rikkonaisilla koneilla. Odotuksen kestin lueskelemalla kirjaa G. A. Wallinin seikkailuista Arabian niemimaalla.

Pekingiin saavuimme klo 2:30 aamuyöllä. Hieno päivä ja Lanzhoun ystävälliset ihmiset olivat totuttaneet luottamaan kiinalaisiin ja niinpä en ollut varuillani, kun yksi hanslankari houkutteli meidät ei suinkaan matkustamaan taksilla vaan "lentokenttäbussilla" hotelliimme. Sinne pääsimmekin, mutta hinta oli 4 kilometrin matkalta peräti 200 juania, kun Lanzhoussa 75 kilometriä oli sujunut 160 juanilla = 23-kertainen kilometritaksa. Olympialaisten takia korkea hinta, hän sanoi. En jaksanut väittää vastaan, vaan mieli teki hotelliin. Sadattelin kuitenkin itseäni siitä hyvästä, että olin kuullut ilmoitetun hinnan jo kentällä ja silti mennyt tähän rahastusbussiin. Tarjolla kun olisi ollut taksikin.

Hotellissa ostin vielä tunnin internet-aikaa. Nukkumaan kävin klo 4:30 aamuyöllä.

Sunnuntaina 3.8.2008 heräsin ennen seitsemää, kävin uimassa hotellin uima-altaalla. Syötiin vähiä eväitämme. Ilmainen lentokenttäbussi vei kentälle, jossa taivas oli sininen eikä saasteinen pilvinen kuten yleensä Pekingissä olen ymmärtänyt olevan. Vähän ostoksia, sitten kohti Suomea.

Briefly in English. Before flying to Beijing, we spent a day in Lanzhou. Though we didn't know anything about this city with 3 million people, we found all we needed--a beautiful park to relax behind the Yellow river.

Minulle kävi Kiinassa kuin puuhakkaalle lapselle, joka kokee yhtä ja toista eikä yrityksestä huolimatta kerkiä kertoa ajallaan mitä on tapahtunut, kun jo rientää uusiin tapahtumiin. Nyt kun olen palannut Suomeen, yritän kirjoittaa puuttuvat kokemukset, niin hyvät kuin pahat, tänne muille Kiinan matkalaisille opiksi ja opastukseksi.

Kuten sanottu, perjantaina 1.8.2008 puolitoista tuntia ennen auringonpimennystä Phil haastatteli minua videolle editoidakseen pätkän myöhemmin osaksi tapahtumasta kertovaa isompaa stooria. Scotty katseli vierestä ja kun videointi oli ohi, hän sanoi minulle, että hyvin meni. Kiva juttu. Minua haastattelu enimmäkseen oli huvittanut -- taisin hymyillä enemmän kuin tavallista. Mutta Scotty onkin ammattilainen. Hän tuntee mediaa, koska on Kiinassa julkkis.

Äh, nyt täytyy selittää. Scotty opettaa englantia Qingdaon (=olympialaisten purjehduspaikka) yliopistossa ja on asunut maassa neljä vuotta. Koska hän on opetellut kiinan hyvin ja hänellä on hyvä ulosanti, häntä haastatellaan Kiinan televisioon alinomaa aiheista, jossa tarvitaan "amerikkalainen näkökulma". Niinpä samaan aikaan kun Phil ja minä teimme haastattelua, muutama kiinalainen pyysi päästä valokuvaan Scottyn kanssa ja pääsikin.

Phil tarvitsi lisää autenttista videomateriaalia auringonpimennysaiheesta. Koska meitä muurilla ei ollut monta, hän teki päätöksen erota meistä ja palasi taksilla takaisin linnoitukseen, jossa olimme olleet aiemmin päivällä. Siellä hän voisi olla kameroineen osa satojen turistien joukkoa hurraamassa pimennykselle -- näimme myöhemmin illalla yhteisellä aterialla Philin kuvaamaa matskua ja sellaista filmiä se olikin, äänekästä!

Me muut, tutkittuamme ensimmäisen muurin ja sen tornit, suuntasimme kohti toista, joka oli kilometrin päässä ja ulottui korkeammalle mäelle. Kipaisin muiden edellä muuria pitkin, jonka ylimmässä tornissa oli kaksi saksalaista turistia pimennystä odottamassa. Katselin ylimmältä tornilta alas tasangolle ja näin tämän optimaaliseksi silhuettikäyttöä varten. Toinenkin hyvä vaihtoehto oli: valokuvauksen voisi tehdä muurilta kahden tornin välistä, jolloin valokuvaan saisi pimentyneen auringon ja toisen tornin silhuetin. Henri päätti käyttää tämän vaihtoehdon, kun minä juoksin alas tasangolle.

Kun tasangolla loin katseen ylös Kiinan muurin kahteen torniin, tiesin, että tästä se nyt lähtee, minun valokuvani. Näin, että pimennyksen osittainen vaihe oli alkanut. Jäljellä enää hienosäätö. Viritin jalustan ja uuden puolijärkkäridigikamerani, jonka käyttöä olin ehtinyt harjoitella valitettavan vähän. Toisen pokkarikameran, jonka ottamia kuvia olen ripotellut tähän blogiin, päätin jättää videokäyttöön, jotta saisin pimennyksen kuvattua sekä valokuvana että videona.

Säädin vielä monta kertaa mistä paikasta kuvaan, sillä aurinko tunnetusti ei pysy taivaalla paikoillaan vaan liikkuu. Viimeisen ratkaisun tein 10 minuuttia ennen pimennystä, kun huomasin saavani parhaan sommittelun, jos siirryn aidan yli hedelmätarhaan kuvaamaan. Siirryin sinne.

Kaadoin pienen repun ja asettelin pokkarikameran sen päälle kuvaamaan videota. Tällainen siitä tuli, 3 min 30 sek, jossa täydellinen vaihe alkaa 0:41 ja loppuu 1:33 = täydellinen pimennys kesti siis lopulta yli 50 sekuntia.

Sanottakoon, etten tiedä onko fiksua julkaista tämä Youtube-video tässä blogissa. Miten nyt yleensä on tapana, jos ei halua, että videota levitellään ilman lupaa? Olkoon nyt kuitenkin julkisena, eipä tuo niin laatujälkeä ole. Jos joku haluaa ajaa mediassa ulos hiukan laadukkaamman videon, saa kysyä minulta [email protected] (AVI, resoluutio 800x592, 20fps).

Videosta vielä. Henri valokuvaa tornien välissä olevassa muurinvälikössä nousten välillä seisomaan, välillä kyykistyen. Greg istuu oikeanpuoleisen tornin vasemmalla laidalla. Tornissa liikutaan muutenkin ja täydellisen vaiheen jälkeen (kohdassa 3:00) kaksi tyyppiä lähtee juoksemaan silhuettia oikealle. En tietysti voi videolta tunnistaa Gregiä, sillä välimatkaa oli ilmateitse 400 metriä, mutta hän sanoi, että hän se on. Henrin ja tornin väli oli kuvaustilanteessa noin 40 metriä.

Mutta se valokuva. Minä mokasin. Luotin liiaksi automaattiasetuksiin (automaattivalotus + autofocus), kun muistin, että Brasilian pimennyksenkin kuvasin niin ja hyvin meni. Mitä seurasi? Sain kokonaista yhden hyvän valokuvan (hyvä että edes sen!) eli ensimmäisestä timanttisormusvaiheesta, jolloin valo riitti autofocukselle. Sen jälkeen pelkkää suttua. Sadattelin mielessäni ja räpeltelin kameran säätöjä. En toki kiroillut äänekkäästi, sillä muistin, että video on päällä enkä halunnut perkeleitä nauhalle.

Niinpä. En juuri ehtinyt ihailla pimennystä. Aiemmat kaoottiset pimennysvalokuvauskokemukset toistavat itseään. Jospa nyt yritän painaa muistiin = ensi kerralla automaattivalotus + valotushaarukointi + automaattisarjakuvaus + manuaalitarkennus, sillä nämä kaikki kamerani tarjoaa mutta minä tyhmyri en perehtynyt asiaan riittävästi, kun aivokapasiteettini oli osaksi jossain muualla.

Kun täydellinen hetki on ohi, kaikki on ohi. Mitään uutta ei enää voi nähdä, paitsi jos aurinko on poikkeuksellisen matalalla, jolloin kannattaa vielä odottaa tuoko osittain pimentyneen auringon lasku kivoja visuaali-ilmiöitä taivaanrannassa. Nyt ei tästä ollut kyse, sillä pimennyksen täydellinen vaihe tapahtui 12,5 asteen korkeudella eikä esim. jossain 5 asteessa, jolloin odotus kyllä palkittaisiin.

Niin pakkasin tavarani ja katselin ympäristöä mitä muuta kiinalaiset ovat tänne rakennelleet, kun samalla odotin, että muut tulevat muurilta alas. Otin vielä tämän kuvan.

Ja sitten vielä, luoden katseeni siihen ensimmäiseen muurinharjaan, jossa pimennystä olivat odottamassa ruotsalaiset Johan & Johan, toisen kuvan.

Pian kaikki tutut olivat palanneet takaisin muurilta. Gregille tämä oli toinen pimennys joten ei aivan uutta. Scotty, Jackien ja Bernhard olivat juuri nähneet ensimmäisensä ja pitivät tehtyä 2000 kilometrin matkaa ehdottoman kannattavana satsauksena, kun saa nähdä jotain näin lumoavaa.

Palasimme hotellille, johon muut olivat buukanneet itsensä. Kävin lyhyesti internetissä (kirjoitin sen viestin, jonka otsikko on Jeeeeesss tai jotain sen tapaista), sitten menimme syömään ja pelaamaan jälkipelejä kivoissa tunnelmissa. Phil liittyi meihin linnoitukselta tulleena myöhemmin, näin jälkipelit pelattiin vielä toisen kerran! Osoitteita vaihdettiin ja käteltiin, kun minä ja Henri lopulta suuntasimme kohti taksia ja rautatietä (tällä kertaa taksikuski käsitti pelkkää junalippua vilauttamalla, että haluamme rautatieasemalle).

Rautatieasemalla olimme hyvissä ajoin. Näyttämällä lippua poliiseille he johdattivat meitä eteenpäin (poliisit ovat kokemukseni mukaan olleet ystävällisiä, en muista poikkeusta). Juna saapui ja meidät päästettiin vasta sitten asemahallista laiturille. Vaununhoitajilta kysymällä löytyi vaunumme, hyttimme, sänkymme. Hyttiin tuli myöhemmiltä asemilta vielä kaksi kiinalaista matkustajaa. Yleisesti kiinalainen juna muistuttaa paljon venäläistä junaa, esim. tämä piirre, että kussakin junavaunussa on oma henkilökunta.

Nukahdimme pian junan tärinään ja hyvissä pimennystunnelmissa odotellen Lanzhouta, jonne saavuimmekin seuraavana aamuna. Siitä en kuitenkaan jaksa nyt kirjoittaa, joten jääköön myöhemmäksi.

Briefly in English. The text is about how the total solar eclipse day turned out, what decisions I and Henri made, who we met while chasing the eclipse, how we finally ended up to shoot the eclipse. See the video to understand about how a total solar eclipse looks like. Last but not least, I want to thank Greg, Phil, Scotty, Jackie, and Bernhard for a fine eclipse day.