Saavuimme junalla Lanzhouhun lauantaina 2.8.2008 ennen aamukahdeksaa. Aikaa olisi 10 tuntia käytettäväksi, sillä jatkolento Pekingiin olisi klo 19 jälkeen.

Emme tienneet tästä kaupungista yhtään mitään paitsi sen, että täällä on 3 miljoonaa asukasta. Tavoitteeksi asetimme, että käydään internet-kahvilassa, syödään, ostetaan kaupungin kartta ja auringonpimennyksestä kertovia lehtiä, jos sellaisia löydettäisiin. Lisäksi jos kartan avulla löytyisi puisto, sinne voisi mennä loikoilemaan.

Kävelimme rautatieasemalta ulos ummikkoina. Internet-kahviloita ei näkynyt. Kun näin nuoren miehen, jolla oli persoonallinen vaatetus ja kampaus, arvelin hänen puhuvan englantia ja ryhdyin juttusille. Puhutko englantia, kysyin, johon hän vastasi että little. Tämä "little" onkin kiinalainen vakiovastaus, joka voi tarkoittaa mitä tahansa siltä väliltä, että puhuu englantia muutaman sanan tai puhuu sujuvasti. Tässä tapauksessa nuori mies puhui hyvin ja pyynnöstäni osoitti meille suunnan, josta etsiä internettiä.

Sitä ei kuitenkaan löytynyt, mutta löytyi isoja hotelleja. Muistin, että hotelleista saa usein karttoja. Kävelin sisään yhteen hotelliin kysymään puhutaanko täällä englantia. Vastaus oli tällä kertaa ei. Niinpä otin kekseliäästi laukustani Dunhuangin kartan, ja sanoin kysyvällä äänellä "Lanzhou map" taputellen samalla karttaa. Tämän hotellin henkilökunta ei ollut mielikuvituksella varustettu. Minulle näet ryhdyttiin selvittämään, että karttani ei ole Lanzhoun kartta vaan Dunhuangin. Minuutin päästä luovutin, sanoin bai bai ja kävelin ulos hotellista. Seuraavassa hotellissa pantomiimini ymmärrettiin, mutta lopputulos oli silti sama, koska siellä ei ollut Lanzhoun karttaa meille myydä.

Tyhjin käsin jatkoimme kadulla tallustelua, kunnes onni potkaisi ja näin lehtikojun. Siitä poimin itselleni muistoksi kaksi eri sanomalehteä, joissa molemmissa oli kuvia auringonpimennyksestä. Myynnissä oli myös kaupungin kartta, joka näin myös ostettiin saaliiksi.

Yhä oli epäselvää miten ajan kuluttaisimme ja mistä internet löytyisi, joten jatkoimme taaperrusta. Kun näin kadun varrella liikkeen, jossa oli monenlaisia turistikuvia jostain rotkosta, arvasin, että tämä liike on jonkinlainen matkatoimisto. Kävelin sisään ja kysyin puhutaanko täällä englantia. Onni potkaisi, sillä yksi mies toden totta puhui englantia sangen mainiosti. Kysyin missä on tämä rotko, jonka kauneutta valokuvat ylistävät. Se on 400 kilometrin päässä, sanoi englantia sangen hyvin puhuva mies. Sanoin, että sinne emme sitten voi mennä, sillä olemme Lanzhoussa vain tämän päivän ja lentokoneemme lähtee klo 19. Mitä siis voisimme tehdä?

Mies oli avuliaisuuden perikuva ja näytti kartalta, jonka olimme ostaneet, Keltaisen joen ja puiston sen toisella puolella, jossa voisimme virvoittaa väsyneitä jäseniämme. Meidän pitäisi ottaa bussi numero yksi ja mennä sillä joen lähelle. Lopun matkaa voisimme kävellä. Koska hän arvasi millaisia ongelmia meille tulee, kun emme tiedä missä jäädä bussista pois, hän otti esille paperin, johon kirjoitti kiinalaisin merkein lauseen "auta meitä, olemme menossa Keltaiselle joelle ja haluamme jäädä bussista pois paikassa x" tai jotain sen tapaista. Kiitin matkakauppiasta ystävällisyydestä ja näin kävelimme tyytyväisinä bussiasemalle, joka sattui sopivasti olemaan 200 metrin päässä.

(Lisättäköön, että matkakauppias kaiken kukkuraksi kertoi meille hyvin tärkeän seikan, että lentokenttä on 75 kilometrin päässä kaupungista. Olisi varattava runsaasti aikaa, jotta ehtisimme sinne hyvissä ajoin.)

Bussikyyti maksoi yhden juanin setelin eli 10 senttiä, joka pudotettiin reiän kautta laatikkoon. Näytimme kuskin apulaiselle kiinankielisen lapun ja hän nyökkäsi, että auttaa meitä jäämään pois oikeassa kohdassa. Se onnistuikin, joskin myös bussin matkustajat huolehtivat siitä, että jäämme oikeassa kohdassa pois.

Juotava oli lopussa, joten menin yhteen kauppaan sitä ostamaan. Kaupassa oli kolme myyjätärtä. Kysyin puhutaanko täällä englantia. Vastaus oli little ja naurua päälle. Kun kysyin missä juomat ovat, niin he vastasivat there ja nauroivat päälle. Otin juoman ja kysyin mitä se maksaa, ja he nostivat neljä sormea pystyyn ja sanoivat four ja nauroivat taas. Kassalla jälleen vaihdettiin muutama sana ja sanottuaan thank you he nauroivat. Somaa. Minusta tuntui, että he olivat koulussa ahkeroineet kielitunnilla kovasti ja nyt tuli tosi paikka. Olin heidän elämänsä ensimmäinen länsimainen ihminen, jonka kanssa he saivat mahdollisuuden puhua englantia. Se kovin nauratti. Minä en nauranut, mutta olin oikein hyvällä tuulella, sillä kohtaaminen, johon olin saanut osallistua länsimaisen miehen roolissa, oli ollut virvoittava.

Kävelimme Keltaiselle joelle eli Huanghelle. Joki oli väriltään enemmän vaalean ruskea kuin keltainen. Ihmisiä kulki sillalla paljon, kun ylitimme sen. Toisella puolella oli puistoalue, joka kohosi jyrkästi 200 metriä joen yläpuolelle huippunaan valkoinen pagoda, buddhalaistyylinen temppelirakennus, josta olisi hienot näkymät. Maksoimme puistoon sisään ja lähdimme tarpomaan kiemurtavaa kivettyä reittiä ylös. Välillä taasen loimme katseemme alas Keltaiselle joelle, alla silhuettina Henri.

Loikoiluhaavettani en lopulta toteuttanut, mutta vihreän teen juonti eräässä kahvilassa antoi mahdollisuuden rantatuolilla lepäilyyn. Alla toinen näkymä alaspäin.

Mäen huipulla oli myös tarjolla hauska vesikuplaharrastus.

Käytännössä se meni näin: Kaksi ihmistä menivät vetoketjun kautta palloon, joka täytettiin paineilmalla ja suljettiin. Pallo tyrkättiin veteen ja loppu on silkkaa hauskuutta.

Mietin mahdollisuutta, että moisia myytäisiin Suomessa. Hmm. Mökkirantaharrastus tuo ei ole. Mietipä tilannetta, jossa tuuli puhaltaisi pallon keskelle järveä. Happi loppuisi. Vetoketju olisi pakko avata sisältäpäin, pallo luhistuisi ja uppoaisi...

Puistossa kului 4 tuntia. Alhaalla löytyi internet ja sitten söimme. Ruokalista oli täysin kiinaksi toisin kuin Dunhuangissa, jossa oli aina tarjolla myös englanninkielinen versio. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun piirsin paperille lainehtivan kulhon ja kanan, niin saimme keitot, joka oli nuudelia ja tosin ei kanaa vaan porsaanlihaa, joka napsittiin tikuilla suuhun ja neste ryypättiin lopuksi reunasta.

Nyt kello oli jo niin paljon, että meno lentokentälle alkoi häämöttää. Henri päätti yrittää rahansäästöä ja bussia. Ensimmäisellä bussilla palasimme rautatieasemalle, mutta osin turhan varhaisen poisjäännin ja kävelyn takia kello oli jo niin paljon, että päätimme lopulta turvautua taksiin. Sellainen pysäytettiin ja näytin kuuden päivän takaista lentolippua, jonka yläreunassa oli Lanzhoun lentokentän nimi kiinaksi. Se tepsi ja lähdettiin matkaan. Harmi kyllä en ollut silloin kuusi päivää sitten merkannut GPS:lle lentokentän sijaintia, joten vaikka seurasin nyt GPS:ltä mihin olemme menossa, en voinut varmaksi tietää onko suunta oikea.

Kävi kuten pelättiin. Taksi ajoi syrjäkadulle ja viittoi, että täällä nyt ollaan. Hemmetti. Mutta pian ilmeni, että sepä oli vain taksimiehen pantomiimikyvyn puutetta, sillä syrjäkadulla oli kaasuasema, jolla taksimies tankkasi lisää maakaasua autoonsa. (Meillä tosin kesti vielä tovin ennen kuin todella varmistuimme asiasta. Olimme varmasti kiinalaisin silmin hullunkurisia, kun vaadimme tavaroitamme ulos takaluukusta ja uhkailimme toiseen taksiin vaihtamisella.) Niin pian jatkettiin ja vielä 10 minuuttia kului, kun näin tien varressa kyltin, jossa ilmoitettiin kiinalaisin merkein lentokentän merkit, ja voitiin huokaista helpotuksesta, että suunta on nyt oikea.

Lentokentällä ilmeni, että lento on myöhässä ja sitä se oli lopulta viisi tuntia. Hyvä kai kuitenkin, etteivät lennä rikkonaisilla koneilla. Odotuksen kestin lueskelemalla kirjaa G. A. Wallinin seikkailuista Arabian niemimaalla.

Pekingiin saavuimme klo 2:30 aamuyöllä. Hieno päivä ja Lanzhoun ystävälliset ihmiset olivat totuttaneet luottamaan kiinalaisiin ja niinpä en ollut varuillani, kun yksi hanslankari houkutteli meidät ei suinkaan matkustamaan taksilla vaan "lentokenttäbussilla" hotelliimme. Sinne pääsimmekin, mutta hinta oli 4 kilometrin matkalta peräti 200 juania, kun Lanzhoussa 75 kilometriä oli sujunut 160 juanilla = 23-kertainen kilometritaksa. Olympialaisten takia korkea hinta, hän sanoi. En jaksanut väittää vastaan, vaan mieli teki hotelliin. Sadattelin kuitenkin itseäni siitä hyvästä, että olin kuullut ilmoitetun hinnan jo kentällä ja silti mennyt tähän rahastusbussiin. Tarjolla kun olisi ollut taksikin.

Hotellissa ostin vielä tunnin internet-aikaa. Nukkumaan kävin klo 4:30 aamuyöllä.

Sunnuntaina 3.8.2008 heräsin ennen seitsemää, kävin uimassa hotellin uima-altaalla. Syötiin vähiä eväitämme. Ilmainen lentokenttäbussi vei kentälle, jossa taivas oli sininen eikä saasteinen pilvinen kuten yleensä Pekingissä olen ymmärtänyt olevan. Vähän ostoksia, sitten kohti Suomea.

Briefly in English. Before flying to Beijing, we spent a day in Lanzhou. Though we didn't know anything about this city with 3 million people, we found all we needed--a beautiful park to relax behind the Yellow river.